show me how you want it to be

Overrated

2009-03-04T16:17:01+02:00

Eikä edes kuulu tänne mitä minulle halutaan sanoa, olen yksi hymiö, olen "vähän rankkaa mutta elämä on", olen kirahvipehmolelu laukussa. Enkä edes muista mitä pitää sanoa lähtiessä, mutta se on kiitos ja anteeksi ja näkemiin, aina kiitos ja anteeksi ja näkemiin, ei koskaan pysähdypysähdyjääpysähdy, ei koskaan muuta kuin kiitos (ja sitä tarkoittaa todella, kii-tos, molemmat tavut painokkaina), anteeksi (tavan tai tarkoituksen vuoksi, koska anteeksi: anteeksi kaikki tämä) ja näkemiin (koska aina on mentävä, ei koskaan pysähdyttävä, aina on mentävä). Aina on mentävä, tehtävä työt loppuun, tehtävä esseet loppuun, esseet ja ranskan lukemiset. Mutta jonain vuosina sitä istuu lähtöasemalla ja kuuntelee Morrisseytä ja bussi lähtee vasta 7 minuutin päästä eikä mihinkään ole kiire, ja on hyvä olla yksin, ja joka tapauksessa: ei olisi yksin missään muualla kuin Helsingissä.

Because no one is safe from someone somewhere's sweet embrace

2009-02-15T00:15:01+02:00

On poika, johon olen ihastunut keväisellä, sopivan keveäisellä tavalla, kuin olisin hienosokeria ja vaaleanpunaista hattaraa ja niin, kevät, voi, se tulee päivä päivältä lähemmäksi, kohta on jo viheriöivää ja voi syödä jäätelöä ulkona. Eikä ihastumiseni velvoita minua mihinkään, voin vain katsella häntä väkijoukoissa ja heilutella jalkojani tuolin alla kun mietin hänen silmiään. Ja musiikinkuunteluni, voi, ne kappaleet ja bändit: Mew ja Airin Talkie Walkie ja Virgin Suicidesin soundtrack. Ja vaikken enää itseäni suoritusten kautta määritäkään, tuntuu hyvältä, kun on syy avata ranskan kirjat kirjoitusten alla: kuuntelun 67 pistettä tarkoittaa, että minulla on vielä mahdollisuus E:hen.

Because I still feel so terribly

2009-02-12T20:24:01+02:00

En ees jaksa esittää mitään muuta kuin ulkopuolisuutta kun näyn niin tahmaisen tarvitsevana (kyllä tiedän, miltä näytän), valun ulkopuolella ja oon möykky niin kuin joku hahmoton Pokémon-hahmo jota ei oikeastaan tarvita mihinkään eikä varmana pyydetä tulemaan pallosta pois edes vikoissa jaksoissa (niissä, jotka saavat vähemmän katsojia kuin O.C.:n neloskausi). Mut välillä vaan toivois, että huomaamisella olisi enemmän arvoa; että joku huomaisi, tai huomaisi, ettei ole huomannut tarpeeksi, tai esittäisi, että huomaa, tai huomaisi sen, että kaikkea ei voi huomata, tai huomaisi ne loputkin, kuin tilkitsisi. Huomata on hyvä sana, turvallinen: siitä tulee mieleen verhoaminen, liian iso paita jonka alle mahtuvat taitetut jalat kun istuu koulussa patteria vasten ja Batterya on vielä jäljellä, mutta alkaa maistua pahalta. Mutta kenet sä sitten huomaat, niin kai, en tiedä kenet; kaiken arvo on tekemisessä, milloin onnistun sanomaan sille isolle ja yksinäiselle tytölle, että kohta koulu on ohi ja että sun aikas koittaa vielä joskus, vaikka tavallaan huomaaminen, niinno niin...

Ei otsikkoa

2008-12-22T22:21:01+02:00

Haluan vain, että luet, joten (en kirjoita taaskaan rehellisesti), kirjoitan vain sinulle, luon hetket sinulle pysyviksi, luon itseni sinuksi ja itseni minulle uudelleen, anna anteeksi, anna anteeksi, olen niin pahoillani, vaikka minulla ei ole mitään syytä, vaikka minulle sanotaan 'Tuo kuulostaa hyväksikäyttösuhteelta' (hyvä on, puhun siis itsestäni muille), miten en voi olla sinulle muuta kuin lasia, mitä haluaisit minun olevan, voin olla mitä vain, ja valehtelen vain, koska haluan, että kiinnyt minuun niin kuin siihen valheeseen, jonka luot itsestäsi itseäsi varten.

Anna anteeksi anna anteeksi anna anteeksi

Loved when I'm completely by myself alone

2008-12-09T00:11:00+02:00

(Avasin oven oli valo olisit suudellut silitit hiuksia jne. jne. merkityksetöntä, aina välillä vilkutit huoneen toiselta puolelta, olisit tullut luo, olisin kaapinut mustikkajukurttia ja kuunnellut miten olet mulle yövalo, valitsen rakastumisen ensisilmäyksellä, kai tää tarve antautua on helpointa kohdistaa poikaan, joka humaltuu kauniisti eikä vaadi mitään, valkealla käytävällä melkein nukahdin nojaten seinään, ja sanoit, että lähdet kohta, sanoin, että mä oon täällä vielä, melkein nukahdin, ja olit jo mennyt, mut seinät eivät kaadu ainakaan sisäänpäin, ne kestää unipölyisyyttä ja painoa ja rakkautta joka ei saavuta kohdepistettään)

Eihän voi tuntea ihmistä, joka ei kerro itsestään mitään, mutta ne parhaiten, luon omat historiat, täydet ja meille yhteiset

Two can keep a secret

2008-10-19T16:49:00+03:00

Oon unohtanut miltä tuntuu olla yksin, joten palaan Helsingin keskustaan, harmaille kaduille ja neonvaloihin. Se, että se on koti, ei tee siitä yhtään vähemmän vierasta. Joten käyn kahviloiden ovilla tarkistamassa lauantairuuhkaisuuden määrän, ostan sukkahousuja ja yritän olla huomioimatta sitä, miten heijastavissa ikkunoissa olen vanhempi kuin pari vuotta sitten. Minulle ei ole soitettu, ei yhtäkään tekstiviestiä koko päivän aikana, mutta se ei haittaa: mietin opettajan sanoja, hän sanoi, että 'On aika kummallista muutenkin olettaa, että se parin vuoden takainen logo, jossa luki '99 saapunutta viestiä', pitäisi paikkansa'.

Ei otsikkoa

2008-10-09T16:46:00+03:00

Ja sadesilmäiset saavat minut ajattelemaan, että love first, expect second, mutta se on vaikeaa, vaikeaa, olen keskellä, tunnen kaiken ja kirjoitan kuin objekti, minulle heitellään kirjelappusia pöydälle, mutta taitaa olla liian myöhäistä jo, ja minulle sanotaan, 'Jos on joku luonteenpiirre, joka tekee kirjoittajan, se on se, että kerjää saada turpaansa sosiaalisissa kontakteissa.'

occupy my mind

2008-10-04T15:45:00+03:00

aion opetella kaikki maailman vuosiluvut koska sitten en ole enää yksin, sitten voin keskittyä siihen, miten kännykän kello on 16:18 (1618 ei tapahtunut mitään mutta suomen valtionpäiväjärjestys on vuodelta 1617 wsoy:n kirjan mukaan, ja numerot on helppoja koska ne voi vääntää nurinniskoin, 1618 on 1861 ja silloin italia yhdistyi, kymmenen vuotta ennen saksaa) ja odotan että kello soi kahdentoista minuutin kuluttua, kahdentoista vuoden kuluttua, ei silloinkaan tapahtunut mitään, miksei siis herätä jo nyt. koulussa jollain meni historia hyvin, olen onnellinen sen puolesta ja purskahdan itkuun sillä tiedän kaikki maailman vuodet, 1973, 1871, 1215, 1848 ja 529, mutta niitä ei tarvita, minun tietoja ei nyt tarvita, tämä on kypsyyskoe, joten itken vessassa ja tietokoneen ääressä ja ennen nukkumaanmenoa, koska tämä on kypsyyskoe, minun tietoja ei nyt tarvita, ja olisin halunnut että kukaan ei voi jättää minua.

this letter that i've sent a hundred times

2008-10-04T15:43:00+03:00

oon niin kohmettunut, oon niin täynnä defenssimekanismeja, (millaista mekaniikkaa se on, newton vai lagrange, miksei L = T - V käy), jonkinlainen puolikylmä laite, en osaa olla ironisoimatta (käsitteitä) joita en osaa (käsitellä). haluisin olla parempi, mutta silloin pitäisi luopua eskapismista, silloin pitäisi luopua psykologian sanakirjasta ja tukahduttamisesta, vähättelystä, autistisesta fantasiasta, kieltämisestä, pseudoaltruismista ja idealisaatiosta,

ja älyllistämisestä, aina loppuviimeksi älyllistämisestä, siihenhän se palaa.

ja filosofian opettaja sanoo että asetun metametatasolle ja yhden tunnin aikana sekä todistan että mitätöin jumalan olemassaolon eikä kukaan kysy miksen koskaan syyllisty kehäpäätelmään, miten väistän virheitä yhtä sulavasti kuin ihmisiä, eikö tästä virheettömyydestä pitäisi saada stipendi, tästä valkoisuudesta, enkä jaksa välittää siitä, että kronikkakirjassa lukee hauskat filosofiset pohdinnat ilman hymiöitä, enkä rakastu sillä se olisi inhimillistä, enkä itke tai luota, tai usko, toivo tai rakasta, sillä se olisi inhimillistä, enkä pyydä anteeksi tai jaksa olla kovin pettynyt itseeni, sillä pseudoaltruismi kuulostaa niin hyvältä suojautumiskeinolta muutenkin, ja kyllähän sä ymmärrät, kun sun on pakko.

think of me from far away

2008-10-04T15:39:00+03:00

teen kaiken puolivillaisesti ja ikään kuin säästäen itseäni jotakin varten, nukun tunnin yössä ja itken menetettyjen mahdollisuuksien perään, lakkaan kynnet neonväreillä ja säikyn kun täytän optisia lomakkeita

kirjoitan tekotaiteellista shittiä ja unohtelen asioita, en todellisuuspakoile siis: ole eskapistinen sillä ei niin voi olla, ei enää, mietin opettajaani ja sitä, miten hän saattaa olla niitä jotka rakastuvat kirjoihin ja sanoihin ja soveltavat niiden sääntöjä oikeaan elämään (useimmiten oikein), miten hän saattaa asua akvaariossa, hän puhuu subsanallisuudesta, rakastan sitä miten hän puhuu subsanallisuudesta, kaikkien pitäisi puhua subsanallisuudesta

annan olla sillä: ihmisten jalkojen juureen käpertyminen on lopultakin kivaa vain niin kauan kuin toinen ei huomaa ja ala toteuttaa ylempää asemaansa (aina luulin että panoptikon olit sinä) mutta langan päässä on aina joku, olen heijastuspintoja ja ihon epämääräistä halua, ihon joka yrittää olla hopeaa, yrittää olla alumiinia, olen tekstejä jotka välkehtivät joka suuntaan, välkehtivät kaikkialle, pirstaleisia peilipalloja, intertekstuaalisia viitteitä ja silti omituista autistisuutta, itseensä kääntymistä ja olennaisen ohjeen unohtamista: en voi kontrolloida itseäni koskaan kokonaan, koskaan olla sekä loputtoman irrallinen että täydellisen olennainen osa kokonaisuutta, en sopia kontekstiin paitsi sulkemalla itseni sen ulkopuolelle, jolloin olen konteksti, täydellinen ja särkymätön, jolloin olen konteksti jota en lopultakaan tarvitse

enkä ole surullinen sillä sen minkä menetän esim. ylioppilaskirjoitusten tuloksissa saan melkein takaisin tekotaiteellisuudessa ja uneliaisuudessa ja herkkyydessä; mutta silti melkein toivon, että olisit antanut minun toteuttaa sitä olevuutta minkä valoin itselleni, olin siinä jo hyvä, melkein tinaa tai alumiinia, melkein rikkonut lasin pinnan, melkein tarpeeksi.