Eikä edes kuulu tänne mitä minulle halutaan sanoa, olen yksi hymiö, olen "vähän rankkaa mutta elämä on", olen kirahvipehmolelu laukussa. Enkä edes muista mitä pitää sanoa lähtiessä, mutta se on kiitos ja anteeksi ja näkemiin, aina kiitos ja anteeksi ja näkemiin, ei koskaan pysähdypysähdyjääpysähdy, ei koskaan muuta kuin kiitos (ja sitä tarkoittaa todella, kii-tos, molemmat tavut painokkaina), anteeksi (tavan tai tarkoituksen vuoksi, koska anteeksi: anteeksi kaikki tämä) ja näkemiin (koska aina on mentävä, ei koskaan pysähdyttävä, aina on mentävä). Aina on mentävä, tehtävä työt loppuun, tehtävä esseet loppuun, esseet ja ranskan lukemiset. Mutta jonain vuosina sitä istuu lähtöasemalla ja kuuntelee Morrisseytä ja bussi lähtee vasta 7 minuutin päästä eikä mihinkään ole kiire, ja on hyvä olla yksin, ja joka tapauksessa: ei olisi yksin missään muualla kuin Helsingissä.

On poika, johon olen ihastunut keväisellä, sopivan keveäisellä tavalla, kuin olisin hienosokeria ja vaaleanpunaista hattaraa ja niin, kevät, voi, se tulee päivä päivältä lähemmäksi, kohta on jo viheriöivää ja voi syödä jäätelöä ulkona. Eikä ihastumiseni velvoita minua mihinkään, voin vain katsella häntä väkijoukoissa ja heilutella jalkojani tuolin alla kun mietin hänen silmiään. Ja musiikinkuunteluni, voi, ne kappaleet ja bändit: Mew ja Airin Talkie Walkie ja Virgin Suicidesin soundtrack. Ja vaikken enää itseäni suoritusten kautta määritäkään, tuntuu hyvältä, kun on syy avata ranskan kirjat kirjoitusten alla: kuuntelun 67 pistettä tarkoittaa, että minulla on vielä mahdollisuus E:hen.

En ees jaksa esittää mitään muuta kuin ulkopuolisuutta kun näyn niin tahmaisen tarvitsevana (kyllä tiedän, miltä näytän), valun ulkopuolella ja oon möykky niin kuin joku hahmoton Pokémon-hahmo jota ei oikeastaan tarvita mihinkään eikä varmana pyydetä tulemaan pallosta pois edes vikoissa jaksoissa (niissä, jotka saavat vähemmän katsojia kuin O.C.:n neloskausi). Mut välillä vaan toivois, että huomaamisella olisi enemmän arvoa; että joku huomaisi, tai huomaisi, ettei ole huomannut tarpeeksi, tai esittäisi, että huomaa, tai huomaisi sen, että kaikkea ei voi huomata, tai huomaisi ne loputkin, kuin tilkitsisi. Huomata on hyvä sana, turvallinen: siitä tulee mieleen verhoaminen, liian iso paita jonka alle mahtuvat taitetut jalat kun istuu koulussa patteria vasten ja Batterya on vielä jäljellä, mutta alkaa maistua pahalta. Mutta kenet sä sitten huomaat, niin kai, en tiedä kenet; kaiken arvo on tekemisessä, milloin onnistun sanomaan sille isolle ja yksinäiselle tytölle, että kohta koulu on ohi ja että sun aikas koittaa vielä joskus, vaikka tavallaan huomaaminen, niinno niin...

Haluan vain, että luet, joten (en kirjoita taaskaan rehellisesti), kirjoitan vain sinulle, luon hetket sinulle pysyviksi, luon itseni sinuksi ja itseni minulle uudelleen, anna anteeksi, anna anteeksi, olen niin pahoillani, vaikka minulla ei ole mitään syytä, vaikka minulle sanotaan 'Tuo kuulostaa hyväksikäyttösuhteelta' (hyvä on, puhun siis itsestäni muille), miten en voi olla sinulle muuta kuin lasia, mitä haluaisit minun olevan, voin olla mitä vain, ja valehtelen vain, koska haluan, että kiinnyt minuun niin kuin siihen valheeseen, jonka luot itsestäsi itseäsi varten.

Anna anteeksi anna anteeksi anna anteeksi

(Avasin oven oli valo olisit suudellut silitit hiuksia jne. jne. merkityksetöntä, aina välillä vilkutit huoneen toiselta puolelta, olisit tullut luo, olisin kaapinut mustikkajukurttia ja kuunnellut miten olet mulle yövalo, valitsen rakastumisen ensisilmäyksellä, kai tää tarve antautua on helpointa kohdistaa poikaan, joka humaltuu kauniisti eikä vaadi mitään, valkealla käytävällä melkein nukahdin nojaten seinään, ja sanoit, että lähdet kohta, sanoin, että mä oon täällä vielä, melkein nukahdin, ja olit jo mennyt, mut seinät eivät kaadu ainakaan sisäänpäin, ne kestää unipölyisyyttä ja painoa ja rakkautta joka ei saavuta kohdepistettään)

Eihän voi tuntea ihmistä, joka ei kerro itsestään mitään, mutta ne parhaiten, luon omat historiat, täydet ja meille yhteiset