Eikä edes kuulu tänne mitä minulle halutaan sanoa, olen yksi hymiö, olen "vähän rankkaa mutta elämä on", olen kirahvipehmolelu laukussa. Enkä edes muista mitä pitää sanoa lähtiessä, mutta se on kiitos ja anteeksi ja näkemiin, aina kiitos ja anteeksi ja näkemiin, ei koskaan pysähdypysähdyjääpysähdy, ei koskaan muuta kuin kiitos (ja sitä tarkoittaa todella, kii-tos, molemmat tavut painokkaina), anteeksi (tavan tai tarkoituksen vuoksi, koska anteeksi: anteeksi kaikki tämä) ja näkemiin (koska aina on mentävä, ei koskaan pysähdyttävä, aina on mentävä). Aina on mentävä, tehtävä työt loppuun, tehtävä esseet loppuun, esseet ja ranskan lukemiset. Mutta jonain vuosina sitä istuu lähtöasemalla ja kuuntelee Morrisseytä ja bussi lähtee vasta 7 minuutin päästä eikä mihinkään ole kiire, ja on hyvä olla yksin, ja joka tapauksessa: ei olisi yksin missään muualla kuin Helsingissä.