teen kaiken puolivillaisesti ja ikään kuin säästäen itseäni jotakin varten, nukun tunnin yössä ja itken menetettyjen mahdollisuuksien perään, lakkaan kynnet neonväreillä ja säikyn kun täytän optisia lomakkeita

kirjoitan tekotaiteellista shittiä ja unohtelen asioita, en todellisuuspakoile siis: ole eskapistinen sillä ei niin voi olla, ei enää, mietin opettajaani ja sitä, miten hän saattaa olla niitä jotka rakastuvat kirjoihin ja sanoihin ja soveltavat niiden sääntöjä oikeaan elämään (useimmiten oikein), miten hän saattaa asua akvaariossa, hän puhuu subsanallisuudesta, rakastan sitä miten hän puhuu subsanallisuudesta, kaikkien pitäisi puhua subsanallisuudesta

annan olla sillä: ihmisten jalkojen juureen käpertyminen on lopultakin kivaa vain niin kauan kuin toinen ei huomaa ja ala toteuttaa ylempää asemaansa (aina luulin että panoptikon olit sinä) mutta langan päässä on aina joku, olen heijastuspintoja ja ihon epämääräistä halua, ihon joka yrittää olla hopeaa, yrittää olla alumiinia, olen tekstejä jotka välkehtivät joka suuntaan, välkehtivät kaikkialle, pirstaleisia peilipalloja, intertekstuaalisia viitteitä ja silti omituista autistisuutta, itseensä kääntymistä ja olennaisen ohjeen unohtamista: en voi kontrolloida itseäni koskaan kokonaan, koskaan olla sekä loputtoman irrallinen että täydellisen olennainen osa kokonaisuutta, en sopia kontekstiin paitsi sulkemalla itseni sen ulkopuolelle, jolloin olen konteksti, täydellinen ja särkymätön, jolloin olen konteksti jota en lopultakaan tarvitse

enkä ole surullinen sillä sen minkä menetän esim. ylioppilaskirjoitusten tuloksissa saan melkein takaisin tekotaiteellisuudessa ja uneliaisuudessa ja herkkyydessä; mutta silti melkein toivon, että olisit antanut minun toteuttaa sitä olevuutta minkä valoin itselleni, olin siinä jo hyvä, melkein tinaa tai alumiinia, melkein rikkonut lasin pinnan, melkein tarpeeksi.