Haluisin kirjoittaa siitä miten oon yksinäinen tai siis en ole, miten en jaksaisi yrittää vaan haluaisin että asiat tulisivat luonnostaan (miten en erota eri välittämisen tasoja toisistaan varsinkaan omalla kohdallani), hankin kuusi päivää olla itseni kanssa ja jo ensimmäisenä olen tylsistynyt yksinäisyyteen (miten yksinäisyyteen voi olla tylsistynyt, se on ehkä kuluttavaa muttei kyllästyttävää, ei siihen ehdi kyllästyä kun se on niin kokonaisvaltaista), miten yritän olla itsenäinen mutta en ole; mun pitäisi hankkia nopeasti jotain tekemistä koska ei tällaista kestä, olisi pitänyt tajuta että I'm good at being uncomfortable, so I can't stop changing all the time ja Won't go slow so as not to focus, että nykyään teen mieluummin asiat puolittain hyvin ja nopeasti kuin huolella ja hitaasti, koska so as not to focus.

Miten tekstini parodioi itseään kaiken hyperbolan ja leksikon suhteen. Nousen metatasolle tarkkailemalla journalini tekstin muotoa sisällön sijaan; nousen metatasolle tekstittämällä elämäni itselleni, en voisi kuvitella että minusta kertovassa elokuvassa ei olisi kertojanääntä. Ehkä olen istunut liikaa kielten tunneilla kun käytän samaa metodologiaa omassa elämässäni, yritän kääntää muiden tekemiä asioita kielelle, jota ymmärrän (en niin kuin oikeasti kieliä opiskellessa pitää tehdä, uppoutua siihen kieleen ja ajatella sitä omanaan eikä vain jonkun toisen vastinparina, kun ei se ole niin, something gets lost when you translate eikä voi ymmärtää puhki).