En ees jaksa esittää mitään muuta kuin ulkopuolisuutta kun näyn niin tahmaisen tarvitsevana (kyllä tiedän, miltä näytän), valun ulkopuolella ja oon möykky niin kuin joku hahmoton Pokémon-hahmo jota ei oikeastaan tarvita mihinkään eikä varmana pyydetä tulemaan pallosta pois edes vikoissa jaksoissa (niissä, jotka saavat vähemmän katsojia kuin O.C.:n neloskausi). Mut välillä vaan toivois, että huomaamisella olisi enemmän arvoa; että joku huomaisi, tai huomaisi, ettei ole huomannut tarpeeksi, tai esittäisi, että huomaa, tai huomaisi sen, että kaikkea ei voi huomata, tai huomaisi ne loputkin, kuin tilkitsisi. Huomata on hyvä sana, turvallinen: siitä tulee mieleen verhoaminen, liian iso paita jonka alle mahtuvat taitetut jalat kun istuu koulussa patteria vasten ja Batterya on vielä jäljellä, mutta alkaa maistua pahalta. Mutta kenet sä sitten huomaat, niin kai, en tiedä kenet; kaiken arvo on tekemisessä, milloin onnistun sanomaan sille isolle ja yksinäiselle tytölle, että kohta koulu on ohi ja että sun aikas koittaa vielä joskus, vaikka tavallaan huomaaminen, niinno niin...